Viime kaudella koin sekä onnistumisia, että epäonnistumisia. Olen oikeastaan täysin tyytyväinen vain noin viiteen starttiin, kun taas suunnilleen yhtä monta kisaa meni penkin alle. Loput kilpailut eivät menneet huonosti, mutta eivät myöskään hyvin. Suurimmassa osassa näistä kilpailuista puuttui yksi asia: KESKITTYMINEN. Oletan siis huonon keskittymisen olevan pääsyy huonoihin suorituksiin.
Valmistaudun aina tärkeisiin kilpailuihin huolellisesti. Katson läpi kaikki mahdolliset vanhat kartat ja luen läpi ratamestareiden lausunnot, kilpailuohjeet huolellisesti. Ennen starttia fiilis on rauhallinen ja itsevarma. Tiedän, mitä täytyy tehdä, jotta suoritus onnistuisi. En yleensä jännitä, jos joskus niin vasta lähtöviivalla. Kisa lähtee hyvin käyntiin. Suunnitelma, ennakointi, havainnointi. Rastit löytyvät sujuvasti...
...Kunnes havahdun siihen, että en enää ajattele ollenkaan suunnistusta, vaan jotain ihan muuta, milloin mitäkin. Mietin esimerkiksi viisi vuotta sitten tapahtunutta keskustelua kaverin kanssa tai edellisenä päivänä syömääni ruokaa. Usein myös jokin kappale soi päässä, ja mietin sen sanoja. Toisinaan tällaisesta ajatuskatkoksesta seuraa pieni seilailu rastivälillä, toisinaan taas todella iso virhe rastinotossa. Aikatappion suuruus riippuu radan ja maaston vaikeudesta, sekä ajatuskatkoksen pituudesta.
Näitä ajatuskatkoksia tulee useita kilpailussa. Olen tiedostanut asian ja yrittänyt päästä siitä eroon. En ole vielä onnistunut siinä. Tiedän, että kisoissa pärjäämiseen vaaditaan erinomaisten taidon ja fysiikan lisäksi vahvat psyykkiset ominaisuudet. Niitä pitää siis ruveta kehittämään. Olen myös miettinyt, mistä tämmöinen keskittymisongelma voisi johtua. Törmään siihen muuallakin kuin kisoissa, esimerkiksi koetta tehdessä. Siinä on vaan se ero, että kokeessa tällaisen luovan tauon pitäminen ei vaikuta lopputulokseen...
Suunnistus on monesta syystä hankala laji. Ei ole helppoa lukea karttaa kovassa vauhdissa ja tehdä samalla ratkaisuja, mutta vielä hankalampaa siitä tekee se, että suoritus tapahtuu kokonaan oman pään sisällä. Ajatus ei saa katketa hetkeksikään tai muuten tulee virhe.
Voisiko ongelma johtua siitä, että olen liian "tottunut" suunnistamiseen? Siis juossut kartan kanssa jo niin monta kertaa, että siitä on tullut liian tavallista? Tarkoitan siis samanlaista ilmiötä, mikä koetaan, kun jokin asia käy tutuksi. Esimerkkinä uusi koulumatka: kun istuin ensimmäisiä kertoja bussissa matkalla uuteen kouluun, keskityin koko matkan bussin etenemiseen. Missä kohtaa olen? Milloin jään bussista? Mutta jossain vaiheessa en enää ajattele asiaa vaan ajattelen koko matkan niitä näitä ja jossain vaiheessa herään siihen, että pitäisi nousta. Vai johtuuko ongelma siitä, että olen aika usein omissa ajatuksissa oleva uneksija?
Onneksi nyt ylimenokaudella on aikaa harjoittaa psyykkisiä ominaisuuksia ja keskittymiskykyä :)
-Venla
